Rata 2014 -seminaari järjestettiin nyt kahdeksannen kerran ja paikaksi oli valittu VR:n vanha konepaja, Logomo. Goforen palveluarkkitehdit Janne Pehkonen ja Rami Huovinen osallistuivat tilaisuuteen muiden yli 600 rautatiealan ammattilaisen ohella. Koska kahden päivän aikana järjestettiin kymmeniä seminaariesityksiä tiiviillä aikataululla (15 min esitys + 5 min keskustelua), kysymyksiä oli mahdollista lähettää viestiseinälle tekstiviestein ja Twitterin välityksellä.
Tilaisuuden avajaiset juonsi Baba Lybeck ja väliajoilla turun murteella runoja luki Heli Laaksonen.  Ensimmäisen puheenvuoron piti liikenneministeri Merja Kyllönen. Ministerin puhe sivusi monessa kohdassa muuttuvaa rautatieympäristöä, minkä merkittävämpänä muutoskohteena on tulevaisuudessa usean operaattorin toimiminen rataverkolla. Kuitenkin vuoteen 2024 VR:llä on yksinoikeus hoitaa henkilöliikenteen kaukojunaliikennettä. Liikenne- ja viestintäministeriön strategiassa korostetaan kaikkien liikennemuotojen kehittämisen yhdenvertaisuutta. Vaikka Rata 2014 -seminaari on rautateihin keskittyvä tilaisuus, kansalaisten palvelukokemuksen parantaminen edellyttää merkittävää panostusta liikennemuotojen väliseen yhteistyöhön.
Liikenneviraston pääjohtaja Antti Vehviläinen korosti puheenvuorossaan innovatiivisten ratkaisujen korostamista ja liikennemuotojen välistä yhteistyötä. Toisaalta ministeri Kyllösen puheenvuorossa mainitsema monitoimijaympäristö vaatii uudet toimintatavat ratakapasiteetin jakamiselle ja hallinnalle. Gofore osallistuu tavarajunaliikenteen raidekapasiteetin ja reittitiedon hallinnan määrittelyyn ja prosessien kehittämiseen kevään 2014 aikana.
Turun kaupunginjohtaja Aleksi Randell esitteli seminaaripaikkaa ja kertoi, mitkä liikennehankkeet ovat Turulle kaikkein tärkeimpiä. Tukholma-Turku-Helsinki-Pietari -kasvukäytävä on merkittävä hanke, johon liittyy Helsingin ja Turun välisen oikoradan rakentaminen. Liikenneviraston ja Turun kaupungin merkittävänä yhteistyöhankkeena on ollut Turun uusi liikennekeskus.
Valtioneuvoston kanslian tulevaisuusselonteon pääsihteeri Pekka Lindroos kertoi Kataisen hallituksen asettamia tavoitteita vuodelle 2030. Keskeisimmät tavoitteet kulminoituvat uuden kehittämisen, kokeilujen ja innovaatioiden lisäämiseen.
Avajaisten lopuksi järjestettiin paneelikeskustelu siitä, miten vähenevät resurssit tulisi kohdentaa liikenteen osa-alueella. Keskustelemassa olivat Hanna Kalenoja (tutkimuspäällikkö, Liikenteen tutkimuskeskus Verne, TTY), Mervi Karhula (suunnittelujohtaja, Liikennevirasto), Sirpa Korte (joukkoliikennejohtaja, Turku), Raimo Sailas (VTK) ja Teemu Sihvola (toimitusjohtaja, Ajelo Oy).

Kuva 1. RATA 2014 -seminaarista jäi kokonaisuutena positiivinen kuva. Paikka oli tilaisuudelle hyvä, järjestelyt toimivat, ruoka oli maukasta, osallistujia oli runsaasti ja näyttelyt ja esitysaiheet olivat kiinnostavia, Goforen Rami Huovinen (kuvassa) toteaa.
Kuva 1. RATA 2014 -seminaarista jäi kokonaisuutena positiivinen kuva. Paikka oli tilaisuudelle hyvä, järjestelyt toimivat, ruoka oli maukasta, osallistujia oli runsaasti ja näyttelyt ja esitysaiheet olivat kiinnostavia, Goforen Rami Huovinen (kuvassa) toteaa.

Kuva 2. Seminaaritilan viereisellä raiteella oli esitteillä juna, jossa pääsi tutustumaan mm. uusiin kaksikerroksisiin ohjausvaunuun, ravintolavaunuun sekä makuuvaunuun. Ohjausvaunun penkki oli oikein mukava, ja jalalla painettava äänimerkkikin tuli vahingossa testattua.
Kuva 2. Seminaaritilan viereisellä raiteella oli esitteillä juna, jossa pääsi tutustumaan mm. uusiin kaksikerroksisiin ohjausvaunuun, ravintolavaunuun sekä makuuvaunuun. Ohjausvaunun penkki oli oikein mukava, ja jalalla painettava äänimerkkikin tuli vahingossa testattua.

Avatar

Riikka Nurminen

Piditkö lukemastasi? Jaa se myös muille.

Nykyiset erot liiketoiminnan ja julkisten palveluiden kehittämisessä kurotaan umpeen keskittymällä sekä asiakkaan että kansalaisen kannalta onnistuneisiin lopputuloksiin, ja yritysten ja yhteiskunnan kannalta jaetun lisäarvon tuotantomalleihin. Palveluntuottajien tulisi ottaa näissä suunnannäyttäjän rooli. Informaatio- ja kommunikaatioteknologian (ICT) hyödyntämisellä palveluissa onkin suuri merkitys ja sitä myötä sähköisten palveluiden kokonaisarkkitehtuurin kehittämisprosessilla.
“Meidän tulee siirtyä tarjottavien palveluiden volyymistä ja kannattavuudesta siihen, mitä potilaan kannalta saavutetaan lopputulokseksi”, toteavat Porter ja Lee. Sairaanhoidon sijaan he puhuvat terveydenjakelusysteemeistä. Mielenkiintoista on, että toinen kirjoittajista, Michael Porter, on jo vakiinnuttanut asemansa yritysstrategioiden ja -kilpailuteorioiden jättiläisenä. Nyt hän on lähtenyt haastamaan käsitystä, että yritysten ja yhteiskunnan lisäarvon tuottamisen lähestymistavat olisivat toisensa poissulkevia. Suomessa kriittistä mutta myös vaikutusvaltaista huomiota saanut Pekka Himanen toteaa, että jos informaatioteknologian (IT) käyttö voitaisiin onnistuneesti yhdistää samanaikaiseen organisaatioiden johtamis- ja työkulttuurin uudistamiseen, siitä saattaisi varovaisestikin arvioiden syntyä BKT:hen tarvittava 0,5 prosenttiyksikön lisäkasvu, jonka verran Suomen talous on Yhdysvaltoja jäljessä. Julkisen hallinnon ICT:n hyödyntämisstrategiassa korostetaan asiakaslähtöisyyttä ja organisaatiorajat ylittäviä prosesseja. Kuitenkin käsitteet kuten onnistunut lopputulos, vuorovaikutus ja lisäarvo jäävät usein korkealentoisiksi ja vaille konkreettisia kehitystapoja. Siksi onkin syytä tarkastella näitä käsitteitä tarkemmin ja samalla arvioida, mikä on yritys- ja kokonaisarkkitehtuurin rooli sekä asiakaslähtöisen ICT:n hyödyntämisessä että laajemmin organisaatiorajat ylittävien prosessien kehittämisessä.
Asiakas tavoittelee palveluiden käytöllä lisäarvoa saavuttaakseen ”paremman elämäntilanteen” joko taloudellisesta tai muusta näkökulmasta. On väitetty, että yritykset eivät suoraan osallistu tämän lisäarvon tuottamiseen, vaan voivat ainoastaan edistää (fasilitoida) sitä. On siis loppukädessä asiakkaan oma asia, saako hän palvelusta lisäarvoa. Suomalaisen palvelu- ja suhdemarkkinoinnin professorin Christian Grönroosin mukaan yritykset (mielestäni myös palveluntuottajat) ja asiakkaat voivat luoda jaettua lisäarvoa ainoastaan, jos näiden välillä on suoraa vuorovaikutusta. Toisin sanoen, asiakkaat sekä käyttävät että osallistuvat palveluiden kehittämiseen ja samalla tarjoavat omia resurssejaan palveluntuottajan hyödyksi, ja vastaavasti palveluntarjoaja hyödyntää tätä vuorovaikutusta tarjotakseen paremmin asiakkaalle käyttöarvoa tuottavia palveluita. Muussa tapauksessa  sekä palveluntuottaja että asiakas vain edistävät oman lisäarvon tuottamista, esimerkiksi: palveluntuottaja vähentää kustannustasoaan riippuen mitä palveluita asiakas käyttää, ja vastaavasti asiakas vain valikoi itselleen sopivia palveluita. Olen sovittanut Grönroosin esitystä tästä lähtökohdasta kuvassa 1.
 
Kayttoarvo
Kuva 1. Käyttöarvon tuotantomalli ja vuorovaikutuspisteet (sovitettu Grönroosin alkuperäisestä kuvasta – Figure 2.)
Mielestäni kokonaisarkkitehtuurin kehittämisprosessissa on keskitytty enemmänkin siihen, kuinka palveluntuottajat voivat fasilitoida omaa lisäarvoaan, siis hallitsevat palvelukokonaisuutta ja palveluiden yhteensopivuutta kokonaisarkkitehtuurin kehittämisprosessin avulla. Todellisen lisäarvon synnyttäminen vaatii keskittymistä palveluntuottajan ja asiakkaan väliseen suoraan vuorovaikutukseen ja onnistuneisiin lopputuloksiin. Mielestäni asiakkaan ja palveluntuottajan vuorovaikutuspisteiden analysointi tulisi nostaa kokonaisarkkitehtuurin nyky- ja tavoitetilan kartoittamisen yhdeksi keskeiseksi kokonaisuudeksi, sillä näissä vuorovaikutuspisteissä jaettua lisäarvoa synnytetään. Sähköisten palveluiden kehittämisessä onnistuneita lopputuloksia on vaikea etukäteen määritellä, ja siksi esimerkiksi ketterät kehitysmenetelmät pyrkivät lyhyillä toteutussykleillä ja demonstroinneilla varmistamaan, millaisilla lopputuloksilla on asiakkaalle lisäarvoa.
Konsultit voivat fasilitoida kehittämiskohteiden kartoittamista yhdessä palveluntuottajan kanssa. Konsulttien ja palveluntuottajien välinen vuorovaikutus jo itsessään voi tuottaa palveluntuottajalle lisäarvoa. Erkki Salminen toteaakin blogissaan, että hän on useamman kerran ollut tilanteessa, jossa tilaajaorganisaation eri toimijat oppivat arkkitehtuurityön kautta itse jotakin uutta organisaatiostaan ja pystyvät kehittämään myös omaa toimintaansa. Juha Siltanen taas toteaa blogissaan, että kokonaisarkkitehtuurin viitekehyksen mukaisten kuvausten tuijottamisen sijaan tulisi miettiä sitä, miten ongelman määrittelyyn ja ratkaisuun päästään parhaiten käsiksi ja millaisilla kysymyksillä määrittely- ja ratkaisuprosessia voidaan tukea.
Oman 15 vuoden tietoteollisuuden kokemukseni ja akateemisen tutkimukseni perusteella näen, että asiakaslähtöisyyden ongelmien määrittely- ja ratkaisuprosessi alkaa vuorovaikutuksen syvällisestä ymmärtämisestä. Tämä ymmärrys konkretisoituu, kun identifioidaan, minkälaisia vuorovaikutuspisteitä palveluntuottajan ja asiakkaan välillä on ja mitä tuloksia niissä syntyy. Aikaisemmissa projekteissa kehitimme metodin, jolla näitä vuorovaikutuspisteitä identifioitiin ja analysoitiin sekä myös miten tämä analyysi ohjasi kokonaisarkkitehtuurin kehittämistä asiakaskeskeisemmäksi. Blogeissani tulenkin käsittelemään tarkemmin niitä menetelmiä ja onnistumistekijöitä, jotka voidaan sisällyttää osaksi kokonaisarkkitehtuurin kehitysprosessia ja jotka tähtäävät asiakaslähtöisyyden kehittämiseen ja onnistuneisiin lopputuloksiin.

Avatar

Tahvo Hyötyläinen

Piditkö lukemastasi? Jaa se myös muille.

Käsitykset kokonaisarkkitehtuurista sekä sen avuista ja ratkaisuista organisaatioille ovat hyvin moninaisia. Samoin tavat tehdä arkkitehtuurisuunnittelua ja tulosten hyödyntämistä vaihtelevat suuresti. Suppeimmillaan arkkitehtuurisuunnittelu nähdään eräänlaiseksi laajennetuksi hankkeen vaatimusmäärittelyksi, kun taas laajimmillaan se on koko organisaation tai arvoketjun kokonaisvaltaista ja systemaattista suunnittelua useiksi jäsentyneiksi ratkaisuiksi ja ne toteuttaviksi kehittämistoimenpiteiksi. Yhtä kaikki, kyse on systemaattisesta tavasta suunnitella organisaation erikokoisten toiminnallisten kokonaisuuksien tavoitetilaa ja kehittämistoimenpiteitä.
Usein törmää tilanteeseen, jossa kehittämistarpeen omaava substanssitoiminnan edustaja vaatii organisaation tietohallinnolta tai nimetyiltä arkkitehdeilta, että ”tehkää meille arkkitehtuuri” tai ”tehkää meille tarvittavat kuvaukset” ja samalla viitataan esimerkiksi organisaation projektikäytäntöön, joka edellyttää joidenkin kuvausten tai tietyn suunnittelun toteuttamista ennen järjestelmätoteutukseen etenemistä. Siis aivan kuin arkkitehtuurisuunnittelu olisi asia, joka voidaan hankkia ulkopuoliselta kuin kaupan hyllystä osallistumatta suunnitteluun itse lainkaan.
Mitä arkkitehtuurisuunnitteluprosessissa siis tapahtuu ja kenen se tulisi tehdä? Monesti tämä nähdään jonkinlaisena kuvaustentuottotyönä, joka usein vieläpä hankitaan ulkopuoliselta tekijältä. Konsultin käyttö sinällään on positiivinen asia ja sen myötä saadaan usein vauhtia asioihin, jotka muuten olisivat ehkä junnanneet paikallaan ja odottaneet resursointia ja aikaikkunaa, jota ei milloinkaan löydy. Konsultti voi myös tuoda suunnitteluprosessi- ja substanssiosaamista, jota kohdeorganisaatiosta ei löydy.
Arkkitehtuurisuunnittelussa ei ole kuitenkaan kyse vain tietystä prosessimallista, kuten TOGAF:in meille opettamasta ADM:stä, tai tietystä viitekehyksestä ja sen mukaisten kuvausten tuottamisesta. Kyse on kommunikoinnista, ongelmanratkaisusta sekä päätöksenteosta. Konsultti voi fasilitoida suunnitteluprosessin sekä tuoda omaa asiantuntemustaan ratkaisuvaihtoehtojen määrittelyyn ja arviointiin, mutta substanssitoiminnan omistajan sekä ratkaisun kanssa elävien substanssitoimijoiden tulisi osallistua itse ongelman määrittelyyn, ratkaisemiseen ja ratkaisusta sopimiseen. Muussa tapauksessa päädytään päätöksenteon ulkoistamiseen.
Goforen kollega Erkki Salminen kirjoitti blogissaan ”arkkitehtuurin arvo syntyy viestinnästä” oivasti arkkitehtuurisuunnitteluun liittyvästä viestinnästä ja kommunikoinnista. Arkkitehtuurisuunnittelu on monen toimijan välinen kommunikointiprosessi, mutta itse asiassa se on ennen kaikkea ongelmanratkaisu-, sopimis- ja sitouttamisprosessi – kommunikaatio on väline yhteisymmärryksen synnyttämiseen sekä ratkaisua ja etenemistä koskevan yhteisen sopimuksen aikaansaamiseen. Tämän lisäksi arkkitehtuurisuunnittelu on mielestäni myös innovaatioprosessi, mutta jätetään tämä teema suuren laajuutensa vuoksi tässä kohtaa käsittelemättä.
Arkkitehtuurimenetelmiä sovelletaan usein liian kirjaimellisesti etenemällä menetelmän mukaisesti suunnittelutyön tavoiteasetannasta nykytilan kuvaukseen, tavoitetilan kuvaukseen ja lopulta toimeenpanosuunnitteluun sekä rajaamalla viitekehyksestä tarvittavat kuvaukset ja synnyttämällä ne. Ongelma tässä syntyy siitä, että varsinainen ajattelu- ja ongelmanratkaisutyö tunnutaan unohtavan kokonaan – pääasia, että vaaditut kuvaukset on tehty ja sitten ihmetellään, että mitä seuraavaksi.
Hyvässä tapauksessa tietyn kuvauksen tuottamiseen on saatettu sisäänkirjoittaa varsinainen ongelmanratkaisun ajatusmalli ja etenemispolku. Suuressa osassa valmiita kuvausmalleja näin ei suinkaan ole, vaan kyse on hyvin geneerisistä pohjista, joiden hyötyä ja hyödyntämistä joutuu jokainen itse pohtimaan. Toisinaan myös tehdään niin monimutkaisia kokonaiskuvauksia, että ne pikemminkin aiheuttavat enemmän ongelmia kuin ratkaisevat niitä. Väitänkin, että pääsääntöisesti arkkitehtuurimenetelmät ja kuvausmallit eivät sisällä varsinaista suunnitteluprosessiin kuuluvaa ajattelu- ja ongelmaratkaisutyön formulointia. Joissakin malleissa tuodaan kyllä esiin ajatus siitä, miten tulisi aina ensin pohtia, että kenelle kuvataan ja miten. Ne lähtevät mielestäni kuitenkin siinä mielessä väärälle polulle, että ne eivät keskity varsinaiseen ongelmanratkaisuprosessin tukemiseen, vaan enemmänkin lopputulosten eli saavutetun yhteisymmärryksen viestintään ja kommunikointiin. Ne eivät siinä mielessä herättele esittämään ja pohtimaan oikeita kysymyksiä suunnitteluprosessin aikana, vaan herättävät kysymyksiä sen jälkeen.
Kokemuksen perusteella väitänkin, että arkkitehtuurisuunnittelu on kommunikointi-, ongelmanratkaisu-, sopimis- ja sitouttamisprosessi, jonka kuluessa:

  • kasvatetaan ymmärrystä ja yhteisymmärrystä kehitettävästä kohteesta ja siihen liittyvistä tekijöistä,
  • ymmärryksen lisääntyessä pohditaan erilaisia yhtenäistämisen ja tehostamisen vaihtoehtoja arkkitehtuurin eri tasoilla, ja
  • päädytään lopulta johonkin perusteltuun vaihtoehtoon tai vaihtoehtoihin ja päätetään ratkaisumalli, jonka kanssa edetään.

Sen sijaan, että tuijotetaan viitekehyksen mukaisia kuvauksia, tulisikin miettiä sitä, miten ongelman määrittelyyn ja ratkaisuun päästään parhaiten käsiksi ja minkälaisilla kysymyksillä määrittely- ja ratkaisuprosessia voidaan tukea. Kuvassa on esitettynä joitakin esimerkkikysymyksiä, jotka auttavat arkkitehtuurin suunnittelijaa kohti kokonaisarkkitehtuurin päämääriä. Periaatteessa koko arkkitehtuurisuunnitteluprosessi olisi mahdollista formuloida joukoksi prosessissa esitettäviä ja pohdittavia kysymyksiä esimerkiksi tarkistuslistan muodossa. Jokaisen kysymyksen tai kysymysjoukon vastauksensa voisi näin syntyä tietty arkkitehtuurikuvaus.

Kuva: Arkkitehtuurisuunnittelu tähtää yhteistoiminnallisuuteen ja rakenneoptimointiin arkkitehtuurin eri tasoilla.
Kuva: Arkkitehtuurisuunnittelu tähtää yhteistoiminnallisuuteen ja rakenneoptimointiin arkkitehtuurin eri tasoilla.

Arkkitehtuurikuvaukset ovat siis lopulta vain dokumentoitu synteesi läpikäydystä ongelmanratkaisuprosessista. Ne ovat myös kommunikointiväline edettäessä arkkitehtuurin toteutukseen ja jalkautukseen ja viestittäessä asioista ihmisille, jotka eivät olleet mukana varsinaisessa suunnitteluprosessissa (kuten ulkoiset järjestelmätoimittajat). Silloin tulee esiin aiemmin esittämäni huomio siitä, että kenelle kuvauksia tehdään ja millä tavoin. Suunnitelmien toimeenpano on toinen yhtä keskeinen osa kehittämisprosessia, eikä ole syytä unohtaa, että hyvillä suunnitelmilla ei ole merkitystä, ellei niitä kyetä toteuttamaan. Tällöin puhutaan suunnitellun kehittämisen toteuttamisesta suunnitellulla tavalla ja mielellään vielä suunnitellussa aikaikkunassa. Kehittämissuunnitelmien jalkautuminen kehittämishankkeiksi ja toteutettaviksi ratkaisuiksi on laaja aihe ja se ansaitsee oman bloginsa, joten en käsittele sitä tässä tällä kertaa.
Yksi keskeinen osa ongelmanratkaisuprosessia ja sen haasteita on se tosi asia, että harvoin suunnitteluprosessi tuottaa yhden päivänselvän tavoitetilan ratkaisun, vaan yleensä suunnittelu herättää erityisesti alkuvaiheessa enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia – oikeastaan kyse on ideoinnin divergenssi- ja konvergenssivaiheista. Siksi onkin tärkeää, että asian omistajat sekä ne, jotka lopputulosten kanssa joutuvat elämään, ovat tiiviisti mukana valintoja tekemässä sekä sisäistämässä lopputuloksen vaikutukset ja sitoutumassa niihin. Kehittämistarpeisiin ei ole useinkaan yhtä absoluuttisesti oikeaa ratkaisua, vaan lopullinen valinta eri vaihtoehtojen välillä tehdään jollakin perusteilla. Joskus ratkaisut valitaan hyvinkin subjektiivisesti henkilökohtaisella intuitiolla tai näkemyksellä ja kokemuksella, joskus jäsentyneemmällä arvioinnilla kustannusten, riskien sekä käyttävissä olevien resurssien panoksista ja tuotoista.
Kokonaisarkkitehtuuri ei siis ole hopealuoti, joka itsessään ratkaisisi asioita, vaan se tarjoaa apuvälineen, jolla kokonaisuutta voidaan ihmisten toimesta jäsentää ja suunnitella. Kokonaisarkkitehtuurisuunnittelu on ongelmanratkaisu- ja päätöksentekoprosessi, joka tarvitsee ihmisiä asioita avaamaan, arvioimaan ja niistä keskenään sopimaan. Tarvitaan vastuunottoa ja sitoutumista itse suunnittelu- ja ratkaisuprosessiin eikä pelkästään syntyneisiin kuvauksiin ja etenemissuunnitelmiin. Jos kaaviot kädessä ihmetellään, että mitä seuraavaksi, on silloin todennäköisesti mennyt ohi ajatus siitä, mitä on lähdetty tekemään ja tavoittelemaan. Kokonaisarkkitehtuuriin tulisi suhtautua ajattelun ja ongelmanratkaisun työkaluna, ei nippuna kuvauksia ja kaavioita.

Avatar

Juha Siltanen

Juha on kokonaisarkkitehtuurin ja lean-kehittämisen asiantuntija. Juha johtaa Goforen muotoilupalveluita ja niiden kehittämistä.

Piditkö lukemastasi? Jaa se myös muille.