“Minkä tähtien alla sä oot syntynyt?” kysyi tyttöystäväni, kun kerroin uudesta työjärjestelystäni. Lähdin kuukausi sitten reppureissaamaan ja teen Goforelle töitä päivän tai pari viikossa matkan varrelta. Goforen missiona kun on muuttaa maailma paremmaksi – digitalisaation keinoin ja työkulttuuria uudistamalla. Loppuosaa tarkennetaan intranetissämme: “Haluamme olla tunnustettu työkulttuurin uudistaja ja paras mahdollinen työpaikka”.
Tässä kokeilussa kuitenkin jopa tj:mme Timurin mielestä “organisaatiomme joustavuus on laitettu testiin”. Sanoisin, että testi on lähtenyt hyvin käyntiin, mutta työ on vasta alussa.
Ensin kuitenkin vähän kuulumisia. Lomailin matkani aluksi Kroatiassa kaksi viikkoa: kuuma aurinko, turkoosit vedet, ei velvollisuuksia. Kesäloma kelpasi. Lentokentältä tyttöystävä palasi sitten Suomeen. Itse arvoin kentällä seuraavaksi kohteekseni Ranskan, tuon ultimaalisen maan, jossa elämä olisi taidetta, ihmiset hunajaa ja jokainen ilta kolmen ruokalajin mittainen. Pitkäaikainen salainen unelmani käveli äkkilähtölistan ykkösenä vastaan.
Ranskaan laskeuduttuani koin muutaman päivän aluksi matkustajan ensiangstia. Kun sitä suunnitelmaa ei todella ollut. Hukuin AirBNB:n vaihtoehtoihin ja Google kuvahaun syövereihin Lyonin esikaupungissa erään tutkijanaisen olohuoneen parvella punkatessa. Ihan oikeasti mietin: mitä mä oikein kuvittelen tekeväni. Yhtäkkiä ei ollut mitään mihin tarrata kiinni fyysisesti eikä henkisesti.
Mutta se kannatti. Seuraavaksi körötin jonkun englantia puhumattoman kaiffarin BlaBlaCar-kyydillä kohti Alppien alkulähteitä, pieneen kylään nimeltä Pommiers-la-Placette, Pieni paikka jossa on omenapuita. Vuoren juurella sijaitsevan talon portilla vastaan tuli lumenvalkea koira ja seitsemän pientä pentua. Vastakkaisella niityllä tähyili laama, ja pihalta paljastui uima-allas. Talossa kimppakämppäänsä vastaanottivat neljä vuorikiipeilijää, joista kaksi Ranskan jääkiipeilyn maajoukkueessa. Myös basehypyt, riippuliidot ja Mont Blanc -reissut tulivat heidän elämänsä myötä arkipäiväisiksi. Ranskalainen luontounelma täydentyi kasvispainotteisella lähiluomuruualla, jota yhdessä nautittiin lähes joka ilta. Illan päätteeksi sai uinua viileään villapaitahyllyköillä vuorattuun vierashuoneeseen peiton alle.
Koodia omalta sängyltä
Eräänä maanantaina oli sitten tarkoitus aloittaa taas työt. Makasin sängyllä läppäri sylissä: “Mitä mä nyt tämmöistä… en mä jaksa… avataanpa Facebook.”
Pieni epäilys koko etätyöidean mielekkyydestä alkoi hiipiä. Gitin antama muutoslistaus koodin rakenteeseenkin oli loman jälkeen masentavan pitkä. Ei tullut sinä päivänä mitään.
Tiistaina kun sitten latasin taas viimeiset koodipäivitykset ja aloin katsella uudestaan edellisenä päivänä ihmettelemiäni tiedostoja niin… siitä se sitten taas lähti. Uskomatonta mutta totta: koodaaminen Ranskassa tuntuikin oikeastaan aika samalta kuin Suomessa. Paitsi oli vapaampi olo sovittaa työaika muuhun tekemiseeni. Ja työskentelin lähes aina makuullani tyyny niskan takana. Sekä kaiken lisäksi: häiritseviä keskeytyksiä työntekoon ei yleensä työpäivän aikana tullut.
Tehtävänantojen kommunikoimiseen oli kuitenkin pian kiinnitettävä enemmän huomiota. Projektimme minimanageri Mikko kuvaili Slackissä: “Näin etänä taskeista kartalla pysyminen ei vaan ole aivan yhtä triviaalia, kuin jos toinen istuu viereisessä työpisteessä”. On parempi ehkä aina tarkistaa vielä Slackin kautta varmistuskysymyksellä, minkä tehtävän otan Trello-täskilistalta ja mikä sen tarkempi merkitys on. Mikkoa arvostan kyllä selkeästä ja aina maltillisesta kommunikoinnista sekä hyvän hengen ylläpidosta näin etänäkin, samoin kuin koko tiimiä.
Vaikka reissatessa pääseekin tutustumaan mitä kiinnostavampiin ihmisiin ja maailmoihin, olen silti välillä kateellisena katsellut Suomen kamaralle Goforen paikallistoimistojen touhua. FlowPark-tykypäiväreissut, pikkujoulubileiden valmistelut ja Gofore Band jäävät kaikki väliin. Nykyään nousee erittäin lämmin fiilis rintaan jo pelkästään siitä, kun saa vähän chätätä jonkun tiimiläisen kanssa Slackissa. Pääsen edes vähän osalliseksi muita.
Sattumalta googlettaessa selvisi, että tänään torstaina 8.10. on Kansallinen etätyöpäivä. Tapahtumasivuston blogissa monet eri etätyön tekijät ja tutkijat pohtivat etätyön luonnetta verrattuna toimipisteellä työskentelyyn. Hyvin moni kirjoittaja kertoo juuri yhteisöllisyyden rakoilemisen etätyön suureksi haasteeksi. Fyysinen tapaaminen myös ylläpitää luottamusta voimakkaammin. Lisäksi mainitaan, että etätyöläiselle työn ja vapaa-ajan erottaminen toisistaan on vaikeampaa tai työntekijän hyvinvoinnin seuraaminen työnantajan taholta vaikeampaa.
Oma tilanteeni on kuitenkin enemmän kuin etätyötä. Jatkuvan etätyön lisäksi olen poissa kotoa. Tällaisia työntekijöitä on alettu kutsua diginomadeiksi. Erityisesti freelancer-tyyppiset yksinyrittäjät sitä harrastavat. The Next Web -uutissivuston haastattelussa seitsemästä diginomadista yllättävän moni nostaa esille elämäntapansa haasteiksi seurustelun ja harrastamisen vaikeuden. Ne olen myös minä huomannut kipeästi. Onneksi näitä menetyksiä lieventävät kuitenkin vapaus liikkua minne nenä osoittaa sekä osallistuminen AirBNB-kotien elämään uusissa kulttuureissa. Ranskan vuoristomajassakin oli onneksi kitara ja kiipeilyseinä. Seurustelun helpottamiseksi olen lisäksi ostanut meno-paluuliput Suomeen kolmeksi viikoksi.
Tehokkaat pari tuntia päivässä
Outoa työjärjestelyssäni ei ole pelkkä etäisyys. Myös työni määrä on vähäinen eli vain 10–15 tuntia viikossa. Osa-aikatöille on ihmisillä monia syitä: vain neljännes suomalaisista osa-aikaisista tekee sitä vasten tahtoaan. Aikaa halutaan ottaa esimerkiksi omalle harrastukselle, lapselle tai työuupumuksesta selviämiselle. Hollannissa on Unicefin tutkimusten mukaan maailman onnellisimmat lapset, kirjoittaa The Economist, sillä suurimmassa osassa perheitä ainakin toinen vanhempi tekee osa-aikatyötä. Samoin Taloussanomat kirjoittaa työajan pidentämisssuunnitelmista: “jos elämässään kiireiset voisivatkin päinvastoin lyhentää työaikaa ja vaikkapa huolehtia nykyistä paremmin läheisistään, ihmiset voisivat voida paremmin ja yhteiskunta hyötyä taloudellisestikin“. Itse puolestani valitsen tämän työmäärän, jotta on enemmän aikaa matkustamiselle ja rentoutumiselle. Lisäksi olen alkanut kirjoittaa romaania.
Mutta kuinka ohjelmointityötä voi tehdä puoliteholla? Onhan se projektityötä, ja projektin vauhdissa pitää pystyä pysymään. Yllä mainitun Taloussanomien artikkelin mukaan tehokkaiden työtuntien määrä on kuitenkin paljon vähemmän kuin 40 viikossa. Lyonin tutkijaisäntäni jutteli, että Ranskassa tehdään maailman vähiten töitä – 35 h/vko ja 5 viikon vuosiloma – mutta työtehokkuus on maailman parhaimpia. Hänen ystävänsä oli työskennellyt Japanissa, jossa muut tekivät 12 tunnin päiviä, koska sillä mitattiin työntekijän arvokkuutta, mutta ystävä itse sai enemmän aikaan seitsemän tunnin työpäivinään. Muut työntekijät nimittäin nukkuivat osan päivää tietokoneensa ääressä.
Ainakin siis työntekijän vireystaso sekä tyytyväisyys elämäänsä kasvattavat osa-aikaisen työntekijän työtehoa. Omalla kohdallani olen myös huomannut, että tulee aika paljon tarkemmin mietittyä, mihin laittaa sen pari-kolme työtuntia päivässä. Ei siitä viitsi uutisten selailuun laittaa, kun sitten ei ehtisi päivässä saada aikaan oikein mitään. Ja uutisten lukemiselle on niin paljon aikaa sitten töitten jälkeen.
Toisaalta osa-aikaisuuden tehoa syö se, että joidenkin oheistöiden määrä on vakio riippumatta työtunneista: sähköpostin, Slack-viestien sekä työvälineiden ja oman osaamisen kunnossapidon määrä. Tätä olen paikannut suodattamalla sähköposteja vähän rankemmalla kädellä, poistumalla joiltakin Slack-kanavilta ja käyttämällä omaa aikaa jonkin verran uusien asioiden opetteluun (viimeisimpänä D3.js:n). Lisäksi “moodiin pääsy” vie jonkin verran aikaa riippumatta työpäivän pituudesta eli siihen, että lataa uusimmat koodit, miettii että mihin sitä viimeksi jäikään ja vähitellen loksauttaa palikat päänahan alla taas koodausasentoon. Tämän vaiheen vähentämiseksi olenkin miettinyt ehkä sittenkin tekeväni mieluummin parin-kolmen päivän työrysäyksiä, minkä jälkeen sitten pitäisin viikon taukoa, jolloin voi rauhassa taas keskittyä matkustamiseen ja harrastamiseen.
Itse projektin vauhdissa mukana pysymiseen tämä työaika on riittänyt ihan hyvin. Ei se koodi yleensä niin kovaa vauhtia muutu. Taskit ovat ainakin tähän mennessä olleet kaikki sen verran pieniä, että viikon työtunneissa ne on saanut kevyesti tehtyä. Toisaalta tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, kyllähän täysipäivisistäkin ohjelmoijista osa tekee kahta projektia yhtä aikaa, jolloin yhden projektin viikkotunnit voivat olla juuri sitä 10–15 tunnin luokkaa.
Kuka muuttuu, kuka ei
Gofore on mielestäni jo aika aallonharjalla työkulttuurin uudistamisessa. Arvostan ihan älyttömästi, kuinka avoin ja läpinäkyvä, lähes hierarkiaton, ja maksimaalisen orgaaninen se on. Siksi jo ilman tähän kokeiluun suostumistakin olisin sanonut, että Gofore on kyllä ottanut missiotansa sarvista.
Myyntitykkimme Juhana hymyili minulle ennen lähtöäni, että hänen kuitenkin voisi olla hankalaa myydä mihinkään uuteen projektiin kaveria, joka ”viilettää jossain Thaimaassa”. Monen diginomadinkin tarinan mukaan on helpompaa, jos asiakassuhteita on luonut jo ennen lähtöä. Luottamus rakennetaan kasvokkain. Etätöitäkin tehdään yleensä vain osa työpäivistä ja muulloin tavataan ihan fyysisesti.
Toisaalta tämä ajattelu voi olla vain jäännettä ajalta ennen internettiä. Kyllähän jo nyt monet tiimit ovat hajautuneet eri kaupunkien toimipisteisiin, tai eri maihinkin. Etäyhteyksiä käytetään, tiimikavereita matkustetaan tapaamaan vain harvoin, eikä silloinkaan kaikkien tiimiläisten tarvitse tulla mukaan. Mitä sitten jos “toimipisteitä” on vähän useampi. Ehkä pitkässä reissussa olo ei tarkoitakaan, että ihminen on välittömästi Thaimaan yössä sekoboltseilemassa.
Sivustot weworkremotely.com, remoteok.io ja angel.co listaavat niiden firmojen työtarjouksia, jotka antavat työntekijöidensä olla missäpäin maailmaa vain tahtovat. Ohjelmoijan töitä on listattu kaikkein eniten. Lisäksi on markkinoinnin, talousanalyytikon, asiakaspalvelijan, graafikon ja sisällöntuottajan pestejä. Yhtään suomalaista firmaa ei vain sieltä löydy. Vielä.
En ole minkään tähtien alla syntynyt. Mutta jostain olen saanut tavakseni kysyä mitä toivon, monesti kovin miettimättä edes mitä vastaukseksi saan. Se on kyllä johtanut aika moneen onnelliseen tulokseen tähän mennessä. Työnteko on puolet elämästä, joten ainakin puolta tästä maailmasta voimme parantaa muuttamalla sen mieleiseksemme.
