Blogi • 10.02.2021

Hyppy normaaliin kehä kolmosen ulkopuolelle

Hyppy normaaliin kehä kolmosen ulkopuolelle

Lomalta palatessa Pasilan kohdalla alkoi olla epäuskoinen olo. Juna kulkee monen betonilähiön ohi. Täälläkö minä asun? Helsingin päärautatieasema. Junalaiturilta suoraan rullaportaisiin, betonibunkkeriin, toisiin rullaportaisiin ja metroon. Kävelen kasvottoman ihmisvirran keskellä. Se virtaa aivan liian lujaa. Mihin näillä ihmisillä on kiire Mitä helvettiä minä täällä teen?

Muutin valmistumisen jälkeen Helsinkiin töiden perässä. Jännittävät uramahdollisuudet odottivat ja olo oli innostunut. Oltiinhan sitä Suomen pääkaupungissa! Kotoa Itä-Suomesta Helsingissä ei oltu käyty turhan usein. Nyt menin hienoissa vaatteissa metrolla töihin ja harrastuksiin. Monipuoliset työmahdollisuudet ja työpaikan moderni kulttuuri viehättivät

Alun jännityksen haihtuessa aloin kokea oloni kuin maahanmuuttajaksi. Se oli kummallista. Olinhan sentään kotimaassani. Tunsin, että minun täytyi sopeutua ja kulkea läpi kulttuurillisesta integroitumisputkesta. Piti tottua puhumaan kuin helsinkiläinen, likistymään lähelle ihmisiä ruuhkaisessa metrossa ja sukkuloimaan sujuvasti vellovan ihmisjoukon osana. Reilun vuoden aikana minusta alkoi tulla siinä aika hyvä. Samalla koin, että olin itse muuttumassa. En ollut varma pidinkö uudesta minästäni.

Kuulin paljon puhetta siitä, miten pääkaupunkiseudulla on parhaat työmahdollisuudet. Vallalla tuntui olevan käsitys, että haastava tai kunnianhimoinen työ tehdään Helsingissä, ja muualla Suomessa työnteko on pelkkää puuhastelua. Lopulta jopa itsekin uskoin siihen. Ajattelin, että pääkaupunkiseudulta pois muuttaminen olisi hyvästit omille uramahdollisuuksille.

Matkustin pitkästä aikaa junalla pois kaupungista. Kehä kolmosen jäädessä taakse huomasin, miltä tavallinen maailma näyttää. Se oli päässyt unohtumaan. Oli metsää, puita, ränsistynyt lato pellon keskellä. Kohtapa ei ollutkaan enää muuta kuin metsää ja soita. Alkoi tuntua kotoisalta. Mieli alkoi rauhoittua. Saattoi melkein tuntea, kuinka verenpaine laski. Sain taas kosketuksen siihen, mikä minä olen, mikä on oikeasti tärkeää ja missä omat juuret ovat.

Huomasin, että Helsinkiin muuttamisen jälkeen elämä oli muuttunut kiireiseksi. Joka paikkaan liikkuminen vei paljon aikaa. Tunti töihin, tunti kotiin, tunti kaverin luo. Ehdinkö seuraavaan metroon? Kolmen minuutin odotus seuraavaan alkoi tuntua ikuisuudelta.

Koin olevani risteyksessä. Minulle tuli vahva kokemus siitä, että Helsingissä ei ole hyvä olla. En ollut kotonani, vaan tarvitsin pienemmät piirit ja oikeat talvet lähellä luontoa. Nyt oli lähdettävä.

Kun päätös oli tehty, muutos oli helppo. Halusin lähteä takaisin opiskelupaikkakunnalleni Jyväskylään. Kerroin asiasta meillä Goforella, eikä siinä nähty mitään ongelmia. Pakkasin laukut ja läppärin ja heitin hyvästit pääkaupunkiseudulle, kun koronakaranteenin pahin vaihe oli ohitse. Allekirjoitin lapun, jossa sovittiin kotitoimiston siirtymisestä Helsingistä Jyväskylään. Muuta byrokratiaa tai selityksiä ei vaadittu.

Jyväskylän toimistolla minut otettiin hyvin vastaan. Kaupungin ydinkeskustan konttori on vähintään yhtä hieno kuin Kampin yläkerran toimisto. Nyt saan olla osa ihmisen kokoista työyhteisöä, mikä sopii minulle paljon paremmin. Espressot saa yhä tehtyä, kuten kaupungissa kuuluu, mutta työmatka taittuu viidessä minuutissa.

Sain jatkaa töitä sujuvasti samoilla asiakkailla. Tälläkin hetkellä kilpailen Jyväskylästä käsin samoista asiakkuuksista helsinkiläisten kollegoiden kanssa. Etätyö toimii, ja asiakaskin on siihen sitoutunut. Tarvittaessa käyn asiakkaan toimistolla ja muuten kotoa on mukavaa tehdä töitä. Harha siitä, että vain Helsingissä voi olla kunnianhimoinen urallaan, on haihtunut.

Se, mikä sen sijaan on muuttunut, on oma elämä ja ajankäyttö. Ilman työmatkojen kulkemista aikaa jää kaikelle muulle: kitaransoitolle, kavereiden kanssa hengailulle ja ihan vaan oleilemiselle. Aika ei tuhraannu ruuhkabusseissa istumiseen. Elämä tuntuu taas normaalilta.

Etätöiden lisääntyminen vähentää työ- ja asuinpaikan välisiä ristiriitoja. Työpaikan ei tarvitse enää määritellä sitä, missä täytyy asua. Toivon, että koronan väistyttyä etätyöstä tulee uusi normaali. Etätyö toimii ja antaa liikkumavaraa elää sellaista elämää, mikä itselle sopii. Omalla kohdallani se tekee unelmista totta.

Haaveenani on oma asunto. Kolmesataatuhatta on sellainen laina, jonka diplomi-insinööripariskunta vielä maksaa menettämättä yöuniaan. Helsingin Kalliosta summalla saa vaivaisen hikimajan. Muualta Suomesta sillä saa hulppean omakotitalon.

Lähden helmikuun alussa viikoksi Lappiin etätöihin. Aion koodailla, lasketella ja katsella poroja. Matkalla pysähdyn hetkeksi sukuloimaan kotipaikkakunnallani. Työ ja vapaa-aika on tasapainossa eikä ole koko ajan kiire.

 

Goforella saat tehdä työsi siellä, missä sydämesi asuu – olipa se sitten maalla, kaupungissa, merellä tai metsän siimeksessä. Me nimittäin uskomme, että vapaus on paras työnjohtaja. Lue lisää: Paikatonta työtä

markusmulkahainen

Markus Mulkahainen

Markus on ohjelmistosuunnittelija ja tanssiharrastaja. Hän aloitti koodaamisen työskennellessään Nesteen öljytankkerilla, josta palautti ohjelmointitehtäviä satelliitti-internetin välityksellä Helsingin yliopiston ohjelmoinnin mooc-kurssille. Innostus vei lopulta yliopisto-opintoihin ja Markus valmistui 2019 diplomi-insinööriksi Tampereen teknillisestä korkeakoulusta pääaineina ohjelmistotuotanto ja koneoppiminen. Markus työskentelee full stack -kehityksen parissa ja on kiinnostunut pilvipalveluista ja tekoälystä.

Linkedin profile

Piditkö lukemastasi? Jaa se myös muille.