Tulkitsen maailmaa hyvin eri tavoin kuin moni ympärilläni. Aihetta sekä itsenäisesti että ammattiapua hyödyntäen tutkiessani löysin viimein vastauksia neurokirjon käsitteistöstä.
Olemme myös Goforella tänä vuonna avannut keskustelua neurodiversiteetistä työelämän kontekstissa. Juuri omien kokemukseni myötä, esihenkilötyöni kautta ja tässä työyhteisössä tuntuu merkitykselliseltä olla edistämässä kaikin tavoin inklusiivisempaa työelämää.
Tukea työnantajalta
Esihenkilötyön näkökulmasta teema on luonnollisesti herättänyt meilläkin tarpeen lisätä ymmärrystä aiheesta.
Moni asia askarruttaa:
- Mitä neuromonimuotoisuus oikeastaan edes tarkoittaa?
- Millaista sanastoa neuromonimuotoisuuteen liittyen käytetään?
- Miten työntekijöiden erilaisia tarpeita voidaan huomioida arjessa?
- Millä tavoin asiasta voi keskustella työntekijän kanssa?
- Millaista tukea esihenkilö ja organisaatio voivat tarjota?
Kysymyksiin ei taida olla yhtä tai kahta oikeaa vastausta, mutta jo niiden esittäminen vie monta askelta oikeaan suuntaan, kohti aitoa kohtaamista.
Työterveyskumppanimme Mehiläinen onkin kouluttanut esihenkilöitämme ja lisännyt ymmärrystämme neuronkirjosta. Koulutuksissa itseäni on ilahduttanut esihenkilöporukkamme aktiivisuus ja aito kiinnostus. Kykenemme tunnistamaan paljon sellaista, jota jo teemme ja tarjoamme, lähtien esimerkiksi ihan konkreettisista jutuista: vastamelukuulokkeiden tarjoamisesta aina työajan ja työskentelypaikan joustoihin.
Toisaalta tilaisuudet ovat alati tarpeellisia keskustelun herättäjiä ja hyvää ravistelua: mitä meiltä vielä puuttuu? Missä voimme edelleen parantaa?
Tiedon kartuttaminen paitsi purkaa ennakkoluuloja ja kitkee stereotypioita, myös lisää ymmärrystä ja empatiaa, jotka puolestaan auttavat kohtaamaan ihmisen ihmisenä. Esihenkilötyössä tämän merkitys korostuu entisestään ja tukea työntekijöille on hyvä rakentaa avoimen mielen varaan.
Voiko neuroepätyypillinen olla hyvä esihenkilö?
Olen saanut omilta tiimiläisiltäni palautetta esimerkiksi siitä, että olen hyvä kuuntelija. Minun on tavallaan pakkokin olla: on todella keskityttävä eleisiin, intonaatioon ja merkityksiin, joita toisen kertomassa ja sen ohella tapahtuu. Toisen tunteeseen ja tarinaan sisään pääseminen vaatii aivoiltani ”tehokasta prosessoria” – ja kun empatia sitten läikähtää, tunteista irti päästäminen ei ole helppoa, vaikka toinen osapuoli olisi jo siirtynyt seuraavaan aiheeseen.
Niin sanottu prosessointi ja hahmotushaasteet eivät tarkoita, etten välittäisi tiimiläisistäni. Oikeastaan tilanne on päinvastainen – välitän heistä niin paljon, että haluan nähdä vaivaa kuunnellakseni heitä ja voidakseni auttaa heitä. Tekeekö tämä minusta jollakin tapaa huonomman esihenkilön?
En usko. Haluaisin jopa ajatella, että pitkällä jänteellä se tekee minusta paremman: tunnistan melko hyvin omat rajani ja olen opetellut kunnioittamaan niitä. Olisi melko nurinkurista kannustaa omia tiimiläisiä pitämään huolta palautumisesta, jos savu samalla tupruaisi omista korvista. Toki niinkin voi käydä – ja välillä käykin – mutta ”kompastukset” ovat taas mahdollisuus ymmärtää itseään lisää ja opetella uusia tapoja toimia.
Toisaalta piirteet tuovat ammatilliselle itselleni myös paljon hyvää: kun kuuntelen, teen sen täysillä. Haluan olla läsnä ja ymmärtää. Joskus takerrun ärsyttävän tiukasti yksityiskohtiin, mutta toisaalta hoksaan asioita, jotka ovat menneet muilta ohi silmien. Välillä unohdan oman nimeni kesken lauseen, kun taas seuraavassa hetkessä olen loogisessa päättelyssä viisi askelta keskustelukaveria edellä.
”Neurotyypistä riippumatta”
Suurin opettelun ja oivalluksen aihe itselleni tällä hetkellä onkin, että toisten aivot eivät raksuta ihan samalla kellontaajudella omieni kanssa. Se, mikä on minulle helppoa, voi olla toiselle uskomattoman työn takana. Se, mitä itse ajattelen epämiellyttävänä tehtävänä, voi olla toiselle äärettömän mielenkiintoista.
Esihenkilönäkökulmasta tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, etten lähde liikaa alustamaan jotakin tehtäväkokonaisuutta toiselle, vaan annan hänen itse makustella miltä se vaikuttaa. Toisen työntekijän kohdalla se taas voi tarkoittaa, että tehtävä puretaan ensin atomitasolle ja sitten vasta ryhdytään yhdessä suunnittelemaan etenemistä.
Avoimuus ja halukkuus oppia, olla utelias, ymmärtää itseä ja muita vähän paremmin – se on lopulta esihenkilötyössä kaiken perustana. Neurotyypistä riippumatta.
Pääsin juttelemaan aiheesta lisää yhdessä työterveyskumppanimme Mehiläisen työterveyspsykologin Susanna Rasimuksen kanssa Koodarikuiskaaja-podcastiin. Jakso Puhukaamme neuromonimuotoisuudesta on kuunneltavissa nyt!
